Kehokokemus



Ton loppuraporttini kirjoittamisen jälkeen olen miettinyt erityisen paljon sitä, miksi oikeastaan oloni omassa kehossa tuntuu nyt niin hyvältä ja miksi olen oikeasti tyytyväinen omaan kehooni nyt -- miksi en ollut sitä ennen ja miten tämä on mahdollista.

Tänään miettiessäni asiaa ja päivällä nauhoitetun radio-ohjelman teemaa -- painoindeksi ja kehokokemus (tms.) tajusin yhtäkkiä mistä voisi olla kysymys.

---

Uskon, että kehokokemus -- se, miten kokee oman kehonsa, koostuu kahdesta osin erillisestä osasta -- ulkoisesta kehokokemuksesta ja sisäisestä kehokokemuksesta.

Sisäisellä kehokokemuksella tarkoitan sitä, miltä keho tosiasiallisesti tuntuu aistikokemuksena. Eli jos ihminen joutuisi yhtäkkiä autiolle saarelle ilman vaatteita, peilejä ja muiden ihmisten arvioivia katseita (ja unohtaisi kokonaan niiden olemassaolon), miten hän silloin kokisi oman vartalonsa, miltä hänen oma kehonsa tuntuisi. Siis ylipäätään -- miltä tuntuu käyttää kehoa, liikkua, syödä, millainen fyysinen olo on syönnin jälkeen, miltä tuntuu nukkua, herätä, venytellä, laueta jne.

Ulkoisella kehokokemuksella tarkoitan sitä, miten ihminen kokee kehonsa joutuessaan sen kanssa muiden silmien eteen tai katsoessaan itseään peilistä (yrittäen nähdä itsensä muiden silmin), sovituskopeissa, kameroiden kuvatessa jne.

---

Lapsena ainoa kehokokemukseni oli sisäinen. Tuntui kivalta kiivetä puihin, juosta, hyppiä, pyöräillä, hengästyä. Tuntui hyvältä tyydyttää nälkä ruoalla (ja lapsuudessani sitä ei juurikaan saanut liikaa).

Aika pitkään kouluunkin menon jälkeen minulle oli tärkeämpää se, miltä keho tuntui kuin miltä se näytti, vaikka hetkellisesti saatoin kiinnostua omasta ulkonäöstä (ja ennen kaikkea siis siitä, miten muut minut näkevät). Yläasteelle mennessä kehokokemukseni muuttui kuitenkin murrosiän muutosten ja koulun vaihtumisen myötä suurin piirtein yhdessä kesässä täysin ulkoisen kehokokemuksen varaan rakentuvaksi. Toisin sanoen yhteys siihen, miltä keho tuntui, tavallaan katkesi ahmimiskohtausten ja liikuntatuntien nöyryytyksen tunteiden kautta. Vain se, miltä näytin (tai oletin muiden silmissä näyttäväni) ratkaisi.

Tätä jatkuikin sitten seuraavat 15 vuotta. Toki välillä oli hetkiä, jolloin väkisinkin huomasi miltä keho tuntui. Esim. kun noin 16-vuotiaana olin dokannut 10 viikonloppua putkeen (kyllä, todella tyhmää -- en todellakaan suosittele kenellekään!) ja 11. sunnuntaina heräsin kotona outoon tunteeseen. Olin ollut poikkeuksellisesti koko viikonlopun kotona. Outo tunne oli sellainen, ettei päähäni sattunut, vatsa ei ollut sekaisin ja eikä morkkis päällä. Toisin sanoen minulla ei ollut krapulaa. Se onkin ainoa sisäinen kehokokemusmuistoni noilta vuosilta. Samoilta ajoilta muistan useita kymmeniä (satoja?, etupäässä negatiivisia) ulkoisia kehokokemuksia eli erilaisia tilanteita, jolloin esim. häpesin kehoani muiden ihmisten edessä, koin olevani lihava, ruma, vastenmielinen (vaikka silmät kiinni oman peiton alla yksin itseäni hyväillessäni siltä ei tuntunutkaan).

Keväällä 2002 aloin saada ensimmäisiä positiivisia sisäisiä kehokokemuksia sitten varhaisnuoruuden -- aloin tehdä "kuuluisia" 10 minuutin aamuaerobisiani eli ensin ihan kävelylenkkejä, sitten juoksuspurtein varustettuja kävelylenkkejä. Varsinkin noiden juoksuspurttien aikana palasin yhtäkkiä niihin lapsuusajan fiiliksiin, kun tunsin juoksevani tuulen lailla, tunsin jalkalihaksieni voiman, veren kiertävän vartalossani, tuulen kasvoillani, kevätauringon lämmön ja ylipäätään energian virtaavan kehossani. Suomeksi sanottuna koin puhdasta ja vilpitöntä liikunnan iloa -- sisäisen kehokokemuksen hienoimmillaan.

Myöhemmin liikunnan ilo levisi muihinkin lajeihin ja tuli pitkäkestoisemmaksi. Se on tärkein syy siihen, että haluan harrastaa jotain liikuntaa mieluiten joka päivä ja viitsin harrastaa sitä 40-60 minuuttia kerralla.

Sisäisten kehokokemusten löytäminen ruoasta kesti yllättävän kauan -- viisi kuukautta. Olin niin turtunut ylensyömiseen, että tunsin vain harvoin näläntunnetta (jopa silloin, kun verensokerini laskeutui hyvin alas ja aloin skitsoilla, en välttämättä ehtinyt kunnolla tunnistaa näläntunnetta), enkä koskaan havainnut aitoa kylläisyydentunnetta koska olin vuosien varrella oppinut pitämään ylensyömistä seuraavaa ähkyä kylläisyytenä. Toisin sanoen tunnistin vain todella ekstreemit kylläisyyden ja nälän tunteet.

Vasta kontrolloituani viisi kuukautta päättäväisesti ruoka-annoksiani ja opeteltuani syömään säännöllisesti, noin kolmen tunnin välein ruokaa, joka tuo nopeasti kylläisyyden tunteen (runsaasti kasviksia, proteiinia ja kuitupitoisia viljatuotteita) aloin tunnistaa aidon näläntunteen ennen kuin ruoka loppui. Samalla opin inhoamaan "ähkyä", joka on verrattuna oikeaan kylläisyyden tunteeseen väsyttävä ja ahdistava, lähes kivulias tunne.

Samoin kävi humalan ja krapulan kanssa. Verrattuna normaalitilaani, jossa mieli on kirkas ja valpas, päätä ei särje, vatsa ei tunnu oudolta jne., tokkurainen humalatila ja krapulan tuoma pääkipu ja vatsanväänteet tuntuvat kammottavilta. Objektiivisesti arvioiden ne ovat ihan samanlaisia "voimakkuudeltaan" kuin ennenkin, mutta juuri normaaliolotilan, normaalin sisäisen kehokokemuksen muuttuminen miellyttävämmäksi, kontrasti humalan/krapulan ja normaalitilan välillä on kertakaikkiaan vain liian suuri. Tavallaan siis "kipukynnykseni" ähkyn, humalan ja krapulan suhteen on laskenut.

Sisäinen kehokokemus on herkkyyttä aistia oma keho ja kykyä havaita siinä tapahtuvat muutokset. Ennen viime vuotta -- ja jopa viime vuoden alkupuolella -- olin vielä melko turta oman kehoni tuntemuksien suhteen. Uskon sen johtuneen siitä, että olin niin keskittynyt siihen, miltä näytin, ettei minulla ikään kuin ollut energiaa miettiä miltä minusta tuntui. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen.

Sisäisestä kehokokemuksestani, siitä, millaisia fyysisiä tuntemuksia kehoni minulle tarjoaa, on tullut minulle niin tärkeää, etten jaksa välittää enää kovinkaan paljon siitä, miltä se näyttää -- saati mitä muut siitä ajattelevat.

Vielä 2003 vuoden alussa tavoitteenani oli megaluksushyvä kroppa. Elämäntaparemonttini myötä aloin kuitenkin kuunnella enemmän kehoani. Kun huomasin, miten hyvältä sain kehoni tuntumaan oikeilla ruoka- ja liikuntatottumuksilla, ulkonäkövaatimukset alkoivat unohtua. Tätä on vähän vaikea selittää, koska tuntemuserot ovat jossain niin syvällä ja niin fyysisiä, ettei niitä välttämättä voi sanoin kuvata.

Oikeat ruokailutottumukset tarkoittivat minun kohdallani riittävän usein ja riittävän vähän kerrallaan syömistä ja sellaisen ruoan syömistä, joka teki energiseksi, ei väsyneeksi. Eli käytännössä siis kasviksia, proteiinia, hyviä rasvoja, kuitupitoisia viljatuotteita. Oikeat ruokailutottumukset eivät tarkoita epäterveellisistä herkuista kieltäytymistä, ainoastaan määrän rajoittamista. Suklaan maku suussa on hyvä sisäinen kehokokemus, mutta liika suklaan syönti saa olon tuntumaan oksettavalta. Ei siksi, että olisi kiellettyä tai lihottavaa syödä runsaasti suklaata, vaan siksi, että joku suklaan koostumuksessa ei vain runsain määrin nautittuna tunnu hyvältä (veikkaan sokeria ja rasvaa). Siksi suklaan syöntini loppuu nykyään pariin palaan. Se ei ole harkittua eikä oikeastaan enää edes tiedostettua. Se vain tapahtuu, koska ylensyönti tuntuu pahalta -- siis ihan fyysisesti. Välillä jopa leikittelen ajatuksella kokonaisen Marabou pähkinäsuklaalevyn syömisestä (= herkkuani), mutta kun muistan miten kipeä olo on sen syötyäni, luovun ajatuksesta.

Oikeastaan tunne on vähän samanlainen, kuin minkä venäläisen kuohuviinin ajatteleminen herättää minussa. Join sitä joskus teininä liikaa vappuna ja sen jälkeen muisto hirvittävästä huonovointisuudesta yhdistettynä ko. juoman makuun suussa saa minut värähtämään inhosta. Jos siis haluat tietää miltä ylensyömisen ajatteleminen minusta nykyään tuntuu, muistele jotain ruokaa, johon assosioituu sinulla niin paha olo, ettet enää nykyään pysty syömään sitä. Minusta tuntuu kutakuinkin samalta kaikenlaisen ylensyönnin ja monien epämiellyttävän olon aiheuttavien ylirasvaisten, makeiden ja suolaisten ruokien suhteen. Kornia, mutta totta.

Oikea liikunta tarkoittaa liikuntaa, joka tuntuu hyvältä kehossa liikunnan aikana ja joka poistaa mahdollisesti yön tms. aikana tulleita jännitystiloja kehosta. Siksi olen koukussa Pilatekseen, joka hemmottelee kehoani ja toisaalta opettaa minut kuuntelemaan sitä entistä tarkemmin, huomaamaan (virhe)asennot entistä paremmin. Siksi rakastan sauvakävelyä, joka raittiissa ilmassa tehtynä lellii kehoani "tuoreella" hapella ja pumppaa verta tasaisesti ympäri kehoa sekä vähentää hartioiden mahdollisia jännitystiloja, joita tietokoneen ääressä istuessa helposti tulee. Siksi nautin punttien nostelusta, joka tuo lihaksiini samankaltaisen tunteen kuin hetki ennen orgasmia -- ja joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja rohkeaksi. Siksi rakastan tanssia, rytmin tahdissa liikkumista, oman vartalon keinuttamista kaikkiin suuntiin, lantion pyörittämistä, käsien ojentamista, vahvaa vartaloani, notkeaa selkääni -- sykkeen lähestyessä hetkellisesti maksimia rytmin huumassa kehoni läpi menee sähköinen säväys, joka tuntuu mielettömän hyvältä ympäri kehoa.

Oikeastaan tuntemukset, jotka esim. Pilates minussa herättävät, muistuttavat oloa hyvän hieronnan aikana ja jälkeen. Kiihkeätempoisempien lajien tuomat fyysiset tuntemukset muistuttavat hyvää, rakastelua -- tai ehkä vielä enemmän leikkimielistä painia ihmisen kanssa, johon on ihastunut, mutta jonka kanssa ei ole vielä tapahtunut mitään seksuaalista. Sitä tunnetta, kun kiihko täyttää lihakset verellä ja saa kehon hermopisteet hyvällä tavalla herkiksi.

Olen tullut siihen tulokseen -- ja voin hyvinkin olla väärässä -- että ehkä kaikkein paras pysyvän tuloksen tuova "laihdutuskeino" olisi sittenkin sellainen, jossa laihduttajat käyttäisivät valtaosan energiastaan siihen, että siirtäisivät kehokokemuksensa painopisteen ulkoisesta sisäiseen eli yrittäisivät kuunnella kehoaan ja sitä, mitä se heille kertoo ja mitä se heiltä vaatii voidakseen paremmin. Omalla kohdallani tietoinen elämäntaparemontti aktiivisine liikunnan ilon etsimisineen ja kylläisyyden/nälän-tunteiden kuuntelun opettelemisineen johti siihen automaattisesti. En tiedä tapahtuuko niin kaikilla -- tai kenelläkään muulla. Tai ainakin elämäntaparemonttia voisi ehkä helpottaa, jos oikeasti tiedostaa oman kehokokemuksensa kaksinaisuuden ja alkaa tietoisesti kiinnittää enemmän huomiota siihen miltä oma keho tuntuu, eikä siihen, miltä se näyttää.

Uskon, että hyvältä tuntuva keho myös näyttää hyvältä -- oli painoindeksi mikä tahansa. Hyvä olo näkyy ulospäin, vai miten se meni? :-)

Onnellista omien sisäisten kehokokemusten etsintää -- rakastakaa kehoanne, rakastatte itseänne!

Posted: Ke - Tammikuu 14, 2004 at 12:40 AM      

©